Toivottavasti näitä kertomuksia tosielämästä kirjoitellaan tänne lisää. Vaatii myös rohkeutta kertoa luopumisista - hatunnosto heille ketkä ovat siitä avoimesti kertoneet - ja toivottavasti niitäkin kokemuksia kerrotaan tänne lisää.
Meillä on aika perustylsä tarina taustalla. Bora tuli minulle puolen vuoden ikäisenä. Aiempi omistaja oli ottanut kasvattajaan yhteyttä ja sanonut, että perheen isälle on puhjennut allergia ja siksi luopuvat. Totuutta en kyllä tiedä. Koira oli vähän vallaton (niin kuin nyt puolivuotias doggi pellossa kasvaneena osaa olla

), kasvuhäiriöntynkääkin oli havaittavissa, hihnassa ei osannut kävellä (kun sai olla pihassa aina vapaana) ja veden lorinaa lähti karkuun (liekö joskus säikähtänyt suihkua tmv.). Kasvattaja Maija halusi etsiä Boralle sen viimeisen kodin ja useamman kerran nähtiin ja niinhän tuo sydämenvaltaaja lopulta tuli meille. Kasvattajan kanssa tosin tehtiin selväksi, että jos ei yhteiselo suju, koira palautuu hänelle, eikä lähde enää uuteen kotiin (tämä kirjattiin myös sopimukseen).
Ja onpa tuo tavoille oppinut, ja uiminen on kesäisin hauskaa ja myös suihkussa käynti maistuu. Että se siitä vesikammosta. Kasvuhäiriökin saatiin nopsasti korjattua ja onpa tuo valioitunut näyttelypuolellakin ihan kiitettävästi vioistaan huolimatta, vaikka koirakaveria olinkin itselleni vain ottamassa.

Vallattomuudesta tuskin päästään koskaan eroon, ja hyvä niin!

Ensimmäisestä kodista on jäänyt jäljelle se, ettei koira koskaan, siis ikinä, kiipeä sänkyyn tai sohvalle, kunnioittaa miehiä enemmän kuin naisia (ero on huomattava) ja lapsia rakastaa yli kaiken.
Mutta, kerronpa huonon esimerkin naapuristani.
Sielläpä majaili samanikäinen suursnautseriuros, joka oli tullut vuoden ikäisenä kasvattajan kautta tälle hyvin kokeneelle snakumiehelle. Mies on jo eläkkeellä. Snaku ei pysynyt miehen hyppysissä ollenkaan, ja hän ulkoilutti sitä paljon vapaana. Oli lähtenyt vapaana ollessaan vieraiden koirien päälle useamman kerran, purrut naapurin narttukoiraa aidan yli, näykkäissyt yhtä naapuria kädestä ja käynyt hänen koiriensa päälle (pomeranianeja 3 kpl) ja viimeinen tikki oli, kun snaku jälleen vapaana ollessaan lähti erään naapurin beagle- ja dobermanninarttujen päälle, sekä puri niiden omistajaa niin pahasti jalasta, että se jouduttiin useaan kertaan leikkamaan.
Tällä miehellä oli ollut ennen tätä 7 snakua, joista osan kanssa oli kisannut tokossa voittajaluokassa ja valioita oli sieltä sun täältä. Mutta siitä huolimatta mies ei myöntänyt, että koiran ja omistajan suhteessa olisi joku pielessä. Vasta tuon viimeisen niitin jälkeen koira lähti piikille.
Ja tämä mies on edelleen tosi surullinen tuosta koirasta, vaikka lopettamisesta on lähes vuosi aikaa. Jälkeenpäin hän on toki sanonut, että koira oli hänelle vain liikaa, liian kova, liian terävä, liian dominoiva - ja se olisi ehkä muissa käsissä ollut täydellinen harrastuskoira. Mutta kaksi epäonnistunutta kotivalintaa sinetöivät tuon koiran kohtalon neljävuotiaana.
Joskus on parempi antaa koira eteenpäin sellaisiin käsiin, jossa koira saa ns. uuden elämän. Ja sekin päätös vaatii valtavasti rohkeutta.